Riukuaita

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Riukuaita, puuaita, puinen viisto-, piste- tai pistoaita eli aidasaita tai särentöaita on perinteinen suomalainen ja pohjoiseurooppalainen maaseudulla käytetty aita. Se tehdään vierekkäin pystyyn asetetuista seiväspareista, niiden varaan viistoon asetetuista riu’uista sekä seipäitä yhteen sitovista vitsaksista. Aitaan kuuluvat myös erilaiset portit ja veräjät. Aitaa voidaan tukea muutaman seiväsparin välein niin sanotuilla varokkailla eli vinoilla, jotka ovat sitä vasten tulevia mutta aidanseipäitä lyhyempiä vinotukia. Aidan nimitykset vaihtelevat maakunnittain ja pitäjittäin, laajalti Etelä-Suomessa termillä riukuaita tarkoitetaan pyöreistä riu’uista yksittäisiin tolppiin naulattua aitaa. Vitsaksilla sidottuun aitaan puut halkaistiin eli särjettiin paksummista puista, nykyisin halkaisu on jäänyt pois ja vitsaksilla sidottu aita tehdään lähes aina kokonaisista riu’uista.

Historiaa

Aidat kehittyivät, kun pellot ja niityt ympäröitiin aitauksella, jotta eläimet pysyisivät niiden ulkopuolella. Jo 1800-luvun jälkipuolella kotieläinten omistajat yritettiin lailla määrätä pitämään eläimensä laidunaitojen sisäpuolella, mutta lopullisesti aitaustapa muuttui vasta 1950-luvulla. Peltojen ja niittyjen aidat tehtiin yleensä puusta, ja siksi puinen, vitsoilla sidottu riukuaita on vanhimpia Suomessa tavattuja aitatyyppejä. Aitamallit vaihtelivat maakunnittain. Itä-Suomessa tehtiin tiheitä aitoja, joiden tarkoitus oli estää sikoja pääsemästä peltoon sekä jäniksiä syömästä rukiin orasta. Jos seudulla ei pidetty sikoja, aitoihin jätettiin tarkoituksella aukkoja, joihin pantiin jänispauloja. Yksi perusperiaate on kuitenkin ollut, että mitä lähempänä kylää aita oli, sitä tiheämmäksi ja muutenkin paremmin se oli tehty, sillä kylässä ja sen lähellä karja ja myös siat laidunsivat vapaina. Kivisillä seuduilla pellolta koottiin kiviaitoja, joiden päälle voitiin pystyttää riukuaita.

Aitatarpeet ja aidan tekeminen

Parasta puuta aitoihin on kuusi ja kataja, josta pyrittiin tekemään ainakin aidan seipäät. Ne tehtiin ylipitkiksi. Kun aitaa korjattiin, lahoa tyveä vain veistettiin teräväksi ja seiväs palveli samalla paikalla. Kuusennäre oli myös hyvä aitapuu. Jos oli käytössä harvennettavia haapoja, kuoritut haapapuut kestivät kauan riukuina. Sidontavitsaksina oli näre paras, mutta myös koivusta tehtiin vitsaksia. Kun rautalanka tuli laajemmin käyttöön, riukuaitoja sidottiin myös sen avulla. Aidan tekeminen eli aidanpano oli useimmiten miesten työtä viljankylvön jälkeen, mutta myös naiset tekivät aitoja. Peltoaidan aidakset oli otettu jo edellisenä talvena metsästä ja ajettu työmaalle, metsässä aita tehtiin lähistön puista. Aidan pystytys oli siksi melko nopeaa työtä.

Aidan käyttö

Kylästä johti tavallisesti ulkopalstoille ja metsälaitumille riukuaitojen reunustama kuja, joka oli tehty erityisesti eläinten kuljetusta ajatellen. Pelto- ja niittyaidat tarkastettiin keväisin. Niillä alueilla, missä oltermannilaitos kukoisti, saattoi oltermannin sauva olla laillisen aidan korkuinen eli seitsemän korttelia (103,6 cm). Siksi se oli sopiva mittapuu aidan tarkastukseen. Aidat olivat tieliikenteen kannalta hankalia. Kun matkaaja ajoi tai ratsasti kyläteitä, oli tämän tästä edessä veräjä ja sen avaaminen ja sulkeminen. Yhden kilometrin matkalla saattoi olla kymmenkunta veräjää, jotka kaikki olivat kiinni.

Lähteet

Korhonen, Teppo: Muuttuva maaseutu - historiallinen maatalous: Erilaisia aitatyyppejä.
Ikävalko, Pirkko 2001. Riukuaita ja pärekatto. Opas perinteisestä rakentamisesta. Julkaisija: Maa- ja kotitalousnaisten keskus. Painopaikka: Painorauma, Rauma. ISBN 9789525302257
Riukuaita perinnemaiseman osana^{[vanhentunut linkki]}
Kosonen, Ilmari 2006. Suuret hevoskeksinnöt, osa 11. Monenlaisia aitoja: Aitoja ja liekoja monista tarpeista. Ratsastus, nro. 3/06, s. 56–58.