Kirkkokuri

Kirkkokuri tai seurakuntakuri tarkoittaa toimenpiteitä, joilla kohdataan syntiä tehnyt kirkon tai seurakunnan seurakunnan jäsen. Kirkkokurin harjoittaminen voi käsittää niin pastoreiden, diakonien, seurakunnan vanhimmiston tai yksittäisen seurakuntalaisen toimet jäsentä kohtaan. Kirkkokurin harjoittaminen vaihtelee riippuen siitä, millainen käsitys kirkolla on hallinnostaan. Historiallisesti kirkkokuriin on voinut liittyä säännöksiä ja rangaistuksia. Nykymuotoinen kirkkokuri soveltaa sielunhoidon periaatteita.[1][2][3]

Monet seurakunnat ovat luokitelleet kirkkokurin kolmeen eri asteeseen. Huomautukset ovat yksityistä moittimista. Toisena asteena toteutetaan jäsenen sulkeminen pois ehtoollisyhteydestä. Viimesijainen toimenpide voi olla jäsenen sulkeminen pois seurakunnan yhteydestä.[3]

Muodot

Hierarkinen kirkkokuri

Hierarkista eli ylhäältä alaspäin johdettua lähestymistapaa edustavat roomalaiskatolinen, ortodoksinen, anglikaaninen, episkopaliinen ja metodistinen perinne. Valta kirkosta erottamiseen on näissä kirkoissa papilla tai piispalla. Mikäli kirkon jäsenen uskomus tai käytäntö ei kuulu kyseisen perinteen piiriin, piispa voi sulkea hänet pois ehtoollisyhteydessä. Tämä käytäntö on yleisempi roomalaiskatolisessa ja ortdoksisessa perinteessä, mutta ei ole tuntematon muissa kirkkokunnissa. Mikäli kirkon piiristä suljettu jäsen osoittaa katumusta ripittäytymällä ja uudistamalla kuuliaisuutttaan, papisto voi palauttaa jäsenoikeudet.[3]

Seurakunnallinen kirkkokuri

Seurakunallisia eli alhaalta ylöspäin suuntautuvia malleja edustavat muun muassa anabaptistit mukaan lukien kveekarit ja amishit sekä baptistit. Vaikka pastori tai seurakunnan jäsen voi tehdä aloitteen kurinpitotoimesta, lopullisesta erottamisäänestyksestä päätetään enemmistöäänestyksellä seurakunnan kokouksessa.[3]

Yhdistelmämalli

Luterilaiseen ja presbyteeriseen perinteeseen liittyvät sekä papiston että maallikoiden johtamat mallit. Sekä ylhäältä alaspäin että alhaalta ylöspäin suuntautuvilla lähestymistavoilla pyritään välttämään vallan antamista yhdelle piispalle ja korostetaan samalla seurakunnallisen mallin riippumattomuutta. Sekä papisto, että maallikot voivat vaatia ekskommunikaatiota ja evätä ehtoollisen. Seurakunnat voivat myös poistaa jäsenen luettelostaan, mikäli tämä luopuu uskostaan tai kieltäytyy velvollisuuksistaan seurakuntaa kohtaan. Tällaisten kirkollisten epäluottamuslauseiden tarkoituksena on, että jäsen tekee parannuksen ja sovinnon kirkon kanssa sekä palautuu ehtoollisyhteyteen ja jäseneksi.[3]

Opillinen perusta

Kirkkokurin ensisijainen perusta pohjautuu Jeesuksen sekä Uuden testamentin opetukseen kirkkokurin harjoittamisesta. Jeesuksen opetukseen perustuen esitetään vaiheet, jotka kirkkokurin käsittelyssä tulisi ottaa huomioon. Nämä vaiheet jakautuvat yksityiseen, kahden- tai kolmenkeskiseen sekä julkiseen, seurakunnan edessä toteuttavaan kirkkokuriin sekä erottamiseen seurakunann yhteydestä. Uuden testamentin opetukseen perustuen parannuksen tekeminen riittää kirkkokurillisten toimien päättämiseen. Kirkollisen yhteyden päättämistä pidetään siis viimesijaisena toimenpiteenä. Raamatussa mainittuja, kirkkokuriin liittyviä syntejä ovat muun muassa valehtelu, ahneus, eripuraisuus, sukupuolinen moraalittomuus, laiskuus, harhaoppisuus sekä kristillisen uskon vaarantaminen uskomuksilla ja teoilla.[3]

Tarkoitus

Kirkkokurilla on muutamia tarkoituksia. Kirkkokurilla pyritään korostamaan Jumalan ja Kristuksen auktoriteettia, sekä hänen käskyjensä noudattamisessa. Toiseksi kirkkokurilla pyritään säilyttämään kirkon puhtaus ja koskemattomuus. Tarkoitukset perustuvat teologisesti Jeesuksen lupaukseen olla läsnä uskollisen seurakunnan keskuudessa, käsitykseen seurakunnan pyrkimyksestä pyhyyteen. Jäsenen erottamisen yhteydessä tarkoituksena on, että jäsen havaitsisi virheensä, tekisi parannuksen ja palaisi seurakunnan keskuuteen.[3]

Historia

Kirkkokuri 1500–1700 -luvulla

Kirkkokurin historiassa erityistä merkitystä on eri alueiden yhteydellä uskonnolliseen taustaan. Uuden-Englannin siirtokunnissa puritaanit perustivat oman teokraattisen valtionkirkkomallinsa, jolloin kirkkokuri ulottui ryhmiin, jotka olivat eri mieltä heidän uskomuksistaan ja käytännöistään. Muun muassa kveekarit ja baptistit joutuivat muuttamaan uusiin siirtokuntiin, joissa nämä kirkot toivottivat tervetulleiksi myös muut ryhmät kuten shakerit ja presbyteerit. Euroopan uskonsotiin kyllästyneet katolilaiset ja anglikaanit puolestaan suhtautuivat vähätellen politiikan ja uskonnon sekoittamiseen.[3]

Salemin noitaoikeudenkäynnit vuosina 1692–1693 olivat Uuden Englannin inkvisition muoto. Vaikka puritaanien teokraattinen hallinto Massachusetts Bayn siirtokunnassa alkoi hajota 1684, pyrkivät he kuitenkin säilyttämään kristillisen yhteisön puhtauden. Tämä johti kirkkokurin käyttämiseen pieniinkiin rikkomuksiin mikä johti yli 200 noituudesta syytetyn vangitsemiseen, omaisuudenmenettämiseen ja kuolemantuomioihin. Puritaanien kirkkokuri loppui kun alkuperäiset syyttäjät tunnustivat väärät tarinansa ja katuivat.[3]

Kirkkokuri Ruotsin valtakunnassa

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Tarkennus: Viittaaminen on tarpeen, koska lähteiden nimekkeet eivät osoita suoraan aiheeseen vaan laajempiin kokonaisuuksiin

Ruotsin valtakunnassa ja Suomessa valtiokirkonmallin kirkkokuria esiintyi eritysesti puhdas­oppisuuden hallitsemina vuosisatoina. Vuoden 1686 kirkkolaki antoi tarkkoja ohjeita sapatin pyhittämisestä. Jokaisen oli osallistuttava säännöllisesti jumalan­palveluksiin, ja kaikkinainen työnteko oli pyhäpäivisin kielletty. Korttipelit ja erilaiset esitykset kuten näytelmät olivat sunnuntaisin kiellettyjä. Kirkkokuri tähtäsi lähinnä kristillisen siveellisyyden sekä kirkossa ja kirkonmäellä vallinneen järjestyksen ylläpitämiseen.lähde?

Suurina juhlapäivinä kuten jouluna, pääsiäisenä tai helluntaina ei saanut pitää häitä, ja jos paaston aikana niitä vietettiin, niiden oli tapahduttava ”ilman caickia Hääleikitä”. Kukaan ei myöskään saanut sunnuntaisin kutsua vieraita tai lähteä vieraspitoihin niin, että ehtookirkko jäi sen takia pois. Vuoden 1726 konventikkeliplakaatti kielsi oikeaoppisuuden turvaksi jopa yksityiset uskonnolliset hartauskokoukset, jos niitä ei voinut lukea sallituksi kotihartaudeksi.lähde?

Kirkkokurista huolehtivat kirkkoherra ja kirkkoraati. Kurinpidon välineinä olivat nuhtelu, varoitus, kirkolle tehtävä työ, sakko, jalkapuu, häpeäpenkki, julkirippi, ehtoolliselta pois sulkeminen ja seurakunnasta erottaminen. Oikeus kirkolliseen jalkapuurangaistukseen tuomitsemiseen oli rovastilla tai kirkkoherralla yhdessä seurakunnan etevimpien eli kirkkoraadin kanssa. Rangaistukseen sai tuomita vähäisistä rikkomuksista, sellaisista joista laki ei määrännyt rangaistusta, tai jotka olivat liian vähäpätöisiä maalliseen oikeuteen vietäviksi.lähde?

Aikaa myöten sakoista kehittyi yhä tärkeämpi kirkollinen rangaistus. Kihlakumppanien yhteiselämä ennen avioliittoa tai asianmukaisen morsius­puvun oikeudeton kantaminen olivat säännöllisiä sakotuksen aiheita. Jo varsin vähäisistä rikkomuksista saattoi joutua nuhdeltavaksi ja ojennettavaksi kirkkoneuvostossa, jolla lisäksi oli mahdollisuus asettaa uhkasakkoja vastaisen varalle.lähde?

Kirkkokurin perimmäinen tarkoitus ei ollut vain kansan kasvattaminen kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, vaan samalla huolenpito siitä, että valtakunnassa noudatettiin Jumalan käskyjä ja säädöksiä. Jokainen synti ei kohdistanut Jumalan vihaa vain asianomaista itseään kohtaan, vaan uhkasi koko pitäjää, maakuntaa ja jopa valtakuntaa, missä sitä oli harjoitettu. Siksi synti vaati sovitusta, ja rangaistus merkitsi vain jumalallisen vanhurskauden toteuttamista.lähde?

Kirkkokurin kehitys 1800-luvulta lähtien

Vaikka valtiokirkkomalli alkoi hävitä Amerikan siirtomaissa 1600-luvulla, uusi näkemys kirkkokurista tuli kuitenkin välttämättömäksi. 1600-luvun puolivälistä aina 1800-luvun puoliväliin asti baptistit ja kongregationalistit harjoittivat seurakunnallista kirkkokuria. Pyrkimykset korostaa kirkon puhtautta oppi- ja käyttäytymiskurin avulla toivat mukanaan uusia herätyksiä Amerikan siirtokunnissa. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla monet kirkot keskittyivät kurinpitoon rajoittuen omaan seurakuntaansa ja erillään valtiosta.[3]

1800-luvun lopulla ja koko 1900-luvun ajan kirkkokuri alkoi jäädä taka-alalle. Aikakaudelle oli tyypillistä kaupungistuminen, joka lisääntyi suurimmassa osassa maailmassa. Pienet yhteisöt ja maaseutumainen ympäristö auttoi kirkkoja pysymään ajan tasalla jäsentensä elämäntyyleistä, mutta kaupunkiympäristössä tällaisia tilanteita esiintyi harvemmin. Kaupunkien ihmiset säilyttivät anonymiteettinsa ja viettivät suurimman osan elämästään erillään muista kirkon jäsenistä. Toinen vaikuttava tekijä oli liikkuvuuden lisääntyminen, jolla kurinpidon kohteeksi joutunut jäsen saattoi oma-aloitteisesti vaihtaa seurakuntaa. Kolmanneksi myös kirkollisen identiteetin nopea väheneminen on vaikuttanut kielteisesti kirkkokuriin: seurakunna vaihtaminen voi tapahtua nopeasti. Kirkosta luopumisesta keskustelua on saatettu käydä kirkon sisällä, mutta harvemmin kirkkokuntien välillä.[3]

Lähteet

  • Juva, Mikko, Varsinais-Suomen seurakuntaelämää puhdasoppisuuden hallitsemina vuosisatoina (1600–1808). Turku 1955.
  • Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana.

Helsinki 2009.

  • Kirckolaki Ja Ordningi 1686. SKS:n toimituksia 444.
  • Laasonen, Pentti, Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana. Suomen kirkkohistoriallisen

seuran toimituksia 72. 1967.

  • Salomies, Ilmari, Suomen kirkon historia II. Helsinki 1949.

Viitteet

  1. Sanasto: Kirkkokuri Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 5.8.2024.
  2. Kirkkokuri Aamenesta Öylättiin – Sanasto: Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 3.12.2014.
  3. a b c d e f g h i j k Breidenbaugh, Joel: Church Discipline, s. 713–715. Teoksessa Encyclopedia of Christianity in the United States. New York: Rowman & Littlefield, 2016. ISBN 9781442244313.