Kerenskin–Krasnovin kapina

Kerenskin–Krasnovin kapina oli ensimmäinen Venäjän vuoden 1917 lokakuun vallankumousta vastaan tehty vastavallankumousyritys. Syrjäytetyn väliaikaisen hallituksen pääministeri Aleksandr Kerenski yritti kumota bolševikkien vallan Venäjän pääkaupungissa Pietarissa kenraalimajuri Pjotr Krasnovin kasakkajoukkojen avulla välittömästi vallankumouksen jälkeen 8.–14. marraskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 26. lokakuuta – 1. marraskuuta) 1917, mutta he eivät onnistuneet valtaamaan kaupunkia. Kerenskin–Krasnovin kapinaa tuki Pietarissa puhjennut junkkarien eli nuorten upseerioppilaiden kapina 11.–12. marraskuuta (29.–30. lokakuuta).[1][2]

Kapinan alku

Bolševikkien otettua vallan Pietarissa 7. marraskuuta (25. lokakuuta) pääministeri Kerenski onnistui pakenemaan kaupungista ja kiirehti Pihkovaan kokoamaan itselleen uskollisia joukkoja.[3] Pohjoisrintaman komentaja, jalkaväenkenraali Vladimir Tšeremisov kieltäytyi auttamasta Kerenskiä muuten kuin kutsumalla joukkoja Suomesta, mutta III ratsuväkiarmeijakunnan komentaja Krasnov suostui auttamaan.[1][2] Krasnovilla oli komennossaan hieman yli tuhat miestä, pääosin Donin kasakoita. Hänen armeijakuntansa oli ollut pari kuukautta aiemmin mukana Kornilovin kapinassa, Kerenskiä vastaan suunnatussa oikeistolaisessa kaappaushankkeessa. Muut rintamakomentajat eivät lähettäneet Krasnoville apujoukkoja.[1] Pääkaupunkia etelästä lähestyneet Krasnovin joukot valtasivat aamulla 9. marraskuuta (27. lokakuuta) Hatsinan ja seuraavana päivänä Tsarskoje Selon.[1][2] Ne riisuivat aseista noin 16 000 miestä, jotka kuitenkin päästettiin menemään, koska Krasnovilla ei ollut tarpeeksi sotilaita vartioimaan niin suurta määrää vankeja. Pietarin keskustaan pudotettiin lentokoneesta lentolehtisiä, joissa hallituksen joukkojen sanottiin valtaavan kaupungin takaisin jo seuraavana päivänä.[1]

Myös Etelä-Venäjällä ollut Donin kasakoiden atamaani, ratsuväenkenraali Aleksei Kaledin sekä eräät ulkovaltojen edustajat ilmaisivat tukensa kapinalle.[2]

Bolševikkien puolustusvalmistelut

Lev Trotski ja Pietarin sotilaallinen vallankumouskomitea määräsivät punakaartit puolustamaan kaupunkia.[1][2] Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja V. I. Lenin pyysi Venäjän Itämeren-laivaston keskusneuvostoa Tsentrobaltia lähettämään apuvoimia, ja Fjodor Raskolnikov lähettikin Kronstadtista Pietariin merisotilaita ja aluksia, mukaan lukien risteilijä Olegin ja hävittäjä Pobeditelin.[1] Apujoukkoja lähetettiin myös Helsingistä, Viipurista ja Inosta.[1][2][3] Pietarin sotilaspiirin komentajaksi nimitettiin 10. marraskuuta (28. lokakuuta) bolševikki Nikolai Podvoiski, joka ei kuitenkaan ollut tehtävänsä tasalla ja uhkasi erota.[1][2] Seuraavana päivänä Pietarin puolustuksen johtoon asetettiin esikunta, jota johti vasemmistoeserriä kannattanut everstiluutnantti Mihail Muravjov.[2][4] Hän määräsi Kerenskiä inhonneen eversti Paul Waldenin puolustamaan Pulkovon kukkuloita kaupungin eteläpuolella.[4] Kilpailevien vasemmistopuolueiden johtama rautatieläisten ammattiliitto Vikžel esti lakkoilulla joukkojen kuljettamisen rautateitse kummankaan osapuolen avuksi ja vaati aselepoa sekä laajapohjaisemman hallituksen muodostamista.[1]

Junkkarikoulujen kapina Pietarissa

Vaurioita Vladimirin sotakoulun seinässä Pietarin Koivusaaressa junkkarikapinan tukahduttamisen jälkeen.

Krasnovin lähestyessä Pietaria oikeistoeserrä Nikolai Avksentjevin johtama ”Isänmaan ja vallankumouksen pelastuskomitea” yllytti kannattajiaan nousemaan bolševikkien vastaiseen kapinaan.[1][2] Kutsua noudattivat 11. marraskuuta (29. lokakuuta) Pietarin junkkarikoulujen nuoret upseerioppilaat kouluttajiensa johdolla.[3][1] Kapinallisia junkkareita oli noin 1 500.[2] Insinöörijunkkarit linnoittautuivat kouluunsa Mikaelinlinnaan, ja eräät muut valtasivat Pietarin puhelinkeskuksen sekä hotelli Astorian.[1] Junkkarit joutuivat antautumaan jo seuraavana päivänä.[2] Junkkarien kadulta vangitsema bolševikkijohtaja Vladimir Antonov-Ovsejenko lupasi taata vangitsijoidensa hengen säilyttämisen, jos hänet vapautettaisiin, ja piti sanansa.[1]

Kapinan kukistuminen

Ratkaiseva taistelu käytiin 12. marraskuuta (30. lokakuuta) Pulkovon kukkuloilla, missä Krasnovin eteneminen pysäytettiin. Hänellä oli vain 700 miestä, 12 kevyttä tykkiä, yksi panssarivaunu ja yksi panssarijuna, kun taas bolševikeilla oli 5 000 Itämeren laivaston matruusia ja lisäksi 10 000 punakaartilaista.[1][4] Krasnovin joukoilla oli myös pulaa ammuksista, muonasta ja hevosten heinistä.[1] Krasnov joutui perääntymään takaisin Hatsinaan, ja 13. marraskuuta (31. lokakuuta) hänen joukkonsa alkoivat omavaltaisesti neuvotella vihollisen kanssa.[2] Koko kapina päättyi bolševikkien miehittäessä Hatsinan seuraavana päivänä.[3] Bolševikki Pavel Dybenko sai puhuttua kasakat pettämään komentajansa, jolloin nämä luovuttivat Krasnovin vangiksi ja laskivat aseensa. Kerenskikin olisi luovutettu, mutta hän onnistui pakenemaan matruusiksi naamioituneena ja lähti maasta.[3][1]

Lyhyeksi jäänyttä kapinaa on luonnehdittu Venäjän sisällissodan alkusoitoksi. Vapaaksi päässyt Krasnov komensi myöhemmin Donin kasakoita valkoisten puolella.[5]

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota, s. 103, 127–131 (suom. Markku Päkkilä). WSOY, Helsinki 2022. Alkuteos Russia – Revolution and Civil War 1917–1921.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l V. I. Koryško: КЕ́РЕНСКОГО – КРАСНО́ВА ВЫСТУПЛЕ́НИЕ 1917 (venäjäksi) Большая российская энциклопедия (2004–2017). Viitattu 15.8.2024.
  3. ↑ a b c d e Mirko Harjula: Itämeri 1914-1921 – Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa ja sisällissodassa, s. 71–72. Books on Demand, Helsinki 2010. Google Books
  4. ↑ a b c Christer Pursiainen: Trotski, s. 168–169. Gummerus, Helsinki 2011.
  5. ↑ Evan Mawdsley: The Russian Civil War, s. 4. Birlinn 2011. Google Books (englanniksi)